Vaahteravaaran tarina alkaa...

Elokuun viimeisten päivien aurinko valaisi lämpimällä hehkullaan pappilanmäkeä.Vaahteravaaraksi sitä oli sanottu niin kauan kuin muistettiin,sillä mäkeä ylös polveileva hiekkatie oli suurten,vanhojen vaahterapuiden reunustama.
Pappila oli myös sijainnut tuolla paikalla aina.Punainen rakennus valkoisine ikkunapuitteineen näytti sekä kauniilta että kodikkaalta paistatellessaan siinä auringossa.
Vaahterakujan alkupäästä saattoi nähdä osan pappilan kattoa sinistä taivasta vasten.Kylän lapsilla oli tarinansa,jonka mukaan pappilan Veera olisi kiivennyt tuonne katolle naapurin poikien yllyttämänä.Kerrottinpa vielä Veeran riisuneen kenkänsä ja sukkansa,kiivenneen katolle sanaakaan sanomatta ja seisseen siellä siihen asti,että itse pastori saapui pihamaalle tytärtään etsimään.Silloin piti kylän lasten ottaa jalat alleen,eikä siis kukaan ollut näkemässä,että Veera laskeutui alas katolta yhtä ylväästi kuin oli sinne päätynytkin,solmi kenkänsä kiinni ja katsoi isäänsä silmiin.Olisi voinut kuvitella,että tästä seuraisi vähintäänkin korvatillikka,selkäsauna tai muu vastaava.Sen sijaan pastori tyttärineen käveli käsikynkkää sisälle taloon loppukesän auringon heitä lämmittäessä.

Tätä kaikkea Aleksanteri muisteli ja mietti,seistessään siinä pappilan pihamaalla katselemassa taloa.